. . .

2012-02-18T13:57:00.002+02:00

Vasta tieto sähkökoneen oikeasta nimestä vapauttaa meidät paloiteltuun onneen.

2012-02-17T21:55:00.001+02:00

Sen tarkoitus ei ole virrata asennosta toiseen. Asentojen järjestystä voi vaihtaa tai jättää pois liian vaikeilta tai liian helpoilta tuntuvat asennot. Ja kun olet oppinut kaikki asennot, kannattaa harjoittaa vain yhtä asentoa, koska ne eivät liity toisiinsa. Saadaksesi siitä todellista hyötyä älä tee asentoja järjestyksessä. Alussa ehkä pystyt tekemään ne kaikki täydellisesti. Et hyödy niistä, jos teet ne parhaan kykysi mukaan.

Joka kerta kun teet asennon ja pyrit tekemään sen oikein, kehosi, mielesi ja henkesi reagoivat.

Jos sinulla ei ole vaikeuksia jonkin asennon kanssa, tee parhaasi äläkä siirry seuraavaan. Sinnikkyyttä ei kuitenkaan palkita.

2012-02-17T21:51:00.002+02:00

"Mietin, että onko tämä ilmaisu välttämätön vai onko se tarpeellinen."

2012-02-16T17:37:00.001+02:00

Tänään on vaikea hahmottaa, että samoja portaita pitkin pääsee sekä ylös että alas.

Lisäksi olen tietämättäni maksanut silmälasit ja antanut puhelinnumeroni.

Minua ilahduttaa aina se, kuinka moninaisia tunteita optikolla käynti minussa herättää.

2012-02-14T20:52:00.002+02:00

Valintatalossa oli berliininmunkit ystävänpäivän kunniaksi yhden euron per kappale. Ostin yhden, itselleni. Minulla ei ollut kuin euro rahaa.

Kissojen raapimapuu on joka ilta vinossa. Tulen kotiin kuuntelemaan ilmastoinnin huminaa. Se loppuu joka aamu ja ilta aina samaan aikaan, enkä vielä kuuden kuukauden jälkeenkään ole painanut kellonaikaa mieleen. Sillä asialla ei ole merkitystä. Se asia tuntuu olevan ainoa asia, silti, joka tapahtuu. Edes ne asiat, joissa olen osallisena, eivät tunnu tapahtuvan minulle.

Moni ihminen on kysynyt puhelimeni soidessa: Kuka sinulle muka soittaa? Aivan kuin he arvaisivat, että toinen käteni on piilossa taskussa ja siellä taskussa minulla on toinen puhelin.

2012-02-14T20:48:00.000+02:00

Tuntui hyvältä heittää osa päiväkirjoista pois, banaaninkuorien ja kissanruuanloppujen joukkoon. En saanut tarpeeksi selvää kirjoituksestani. Vihaan omaa käsialaani yhtä paljon lukiessa kuin kirjoittaessa. Lukemisesta ei tule mitään tällä kärsivällisyydellä: "Tänä aamuna puet humms saki ihmsit, riim suk säää. Muovipusseissa räkiä hahm hahm vahm vahm." Mutisen mielessäni sanoja, joilta lukemani sanat näyttävät. Huono käsiala on muminaa. Kirjoittaisin tästä lähtien vain tietokoneella, jos silmäni kestäisivät sen. Ja jos ylipäänsä jaksaisin kirjoittaa, päiväkirjaa, tätä, muutakaan, nyt ei vaan huvita.

2012-01-28T02:51:00.001+02:00

"Mahdollisuudet löytää olento, joka kykenee auttamaan ihmistä panemaan itsensä peliin, antamaan elämälle koko sille kuuluva merkitys, häviävät tähtikarttaan." - Breton, Hullu rakkaus

2012-01-21T02:09:00.000+02:00

"Mä oon ihan kohta himassa. Mä pesin just petivaatteet. Et räjähdä vaan." Minulla on mustat uffilta ostetut housut, lahkeet kuluneet, jonkun muun kuluttamat. Joku uskoo seitsemän, joku kahdentoista vuoden sykleihin. Minä muistan minkälainen olin koulussa, mutta suurimman osan ajasta olin kotona, vapaalla, pururadalla (sen reunalla hakkaamassa puiden juuria esiin), kavereilla, kotona, sängyssä, muistan koulun ja unet. "Joo, mä tiedän, oon nelikymppinen ja mä kuolen 7-vuotiaana, mä vaan tiedän, ylhäältä annettu, mä kuolen 47 vuoden päästä, en muista vuosisataa, olen vasta nuori, viisikymppinen, vielä on aikaa, tämä ei ole vitsi, se on myös fakta että kuolen silloin, se ei ole sinne päin."

2012-01-21T01:37:00.001+02:00

Jotkut ovat hirveän ystävällisiä, suopeita, kun heiltä kysytään baarissa, saako nämä viedä. Juu, juu, totta kai. Sydämesi olisi minun jos vain haluaisin. Elämä on sitä, että mutta yksi juttu on kesken. Ystävyydet jatkuvat, koska jotain aina unohtaa sanoa.

2012-01-20T12:21:00.001+02:00

Suurimman osan ajasta jaksa edes kohdistaa katsettani. Mitäajattelen silloin? Mihin menen silloin? Mitä yritän? Olenko yrittämättä mitään?En tiedä, olenko kysymys johon pitää etsiä vastaus, vai jähmettynyt vastausjohon kenties jokin ajelehtiva kysymys voisi sopia. Olen puoliksi ruumiissani(epämukava asento, päänsärky, hiki), puoliksi en missään. Jossain vaiheessaaloin kirjoittaa vain siitä olotilasta, selvittääkseni, jakaakseni,poistaakseni, en tiedä, arastellen sen verran liikaa etten kirjoittanut siitäsuoraan. Joistain sanoista tai lauseista pääsi niin helposti kierrettyä muihintunteisiin, ajatuksiin, kuvitelmiin, toteamuksiin, tarkkuuksiin, jokatapauksessa niin käy, joten tein sen itse.

2012-01-20T11:33:00.000+02:00

Ihmiskasvot. Joku luki tarua: Ja niin Jumala teki hänet jähmeäksi, teki hänestä onyksia. Seisoin oveni takana enkä pystynyt liikkumaan. L. avasi oven. Suu auki, silmät tuijottavina, kompuroin hitaasti sisälle, minulla oli se sairaus.

2012-01-20T10:20:00.000+02:00

"Experience is in the first place a struggle against the spell in which useful language holds us."

- Bataille.

2012-01-12T17:23:00.001+02:00

Juon punaviiniä, koska minulla ei ollut sateenvarjoa. Koska minulla ei ollut rahaa kunnes oli taas. Näin unta, että valas kuoriutui vielä suuremmasta valaasta, vain silmät olivat yhteiset. Mullistus, olin merellä, olen usein unissa mereillä. Vähintään sataa. Syvän meren olennon poljento, sarjamurhaajaunia. Sataako edes? Kun bussit kulkevat, voin kuvitella liikkuvani. Odotan sopivaa hetkeä,

2012-01-11T12:51:00.001+02:00

Kaikki on saatu takaisin paitsi toivo.

2012-01-10T18:18:00.004+02:00

Tuntuu oudolta tuntea vanhenevansa, kun ei koskaan ole ollut nuori. Näin unta, että unohdin sukunimeni. Minun piti etsiä kirje, lasku saadakseni sen selville. En muista sitä. Näin unta että soitin musiikkia isäni kanssa ja olin surkea. Näin unta että kissani oksensi silmäripsiä.

Päätin antaa unettomuudelle mahdollisuuden syötyäni syksyn ajan melatoniinia. Söin niitä ensimmäisenä päivänä yhden, toisena toisen, kolmantena kolmannen... kunnes olin pelkkää pimeähormonia eikä valo vaikuttanut ajatusteni katkonaisuuteen.

2012-01-04T17:38:00.003+02:00

Neljättä päivää juomatta, varmaan enemmän kuin kertaakaan Helsinkiin muuttoni jälkeen. Haluan asua vielä vieraammassa kaupungissa, en halua ymmärtää kenenkään puhetta. Puhelin täyttyy nimistä Älävastaa, Älävastaa2, Älävastaa3... Melankolia lakkaa olemasta inkvisitio, se ei syytä minua mistään. Sitä ei kiinnosta minun hieno persoonani. Eikä sitä kiinnosta kuulla, kuinka joskus yläasteella joku tyttö vilkutti minulle katsomosta jalkapallokentän toiselta puolelta, tien toiselta puolelta, pellon toiselta puolelta, katulamppujen toiselta puolelta, se oli varmaan peruskoulun ainoa inhimillinen kosketus ja sekin erehdys. Talvi saisi tihentyä. Ovatkohan kastemadot vielä elossa? Ripustin kynsisakset naulaan.

2012-01-02T20:31:00.004+02:00

Mies juoksi selkä edellä tuulta vasten. Tyhjä lastenvaunu turposi. Lamput vartioivat meren pimeyttä ja rikkinäiset sadepisarat ikkunassa lamppuja. Me olemme valettua kipsiä. Kun maailma halkeaa, me jäämme muistoksi. Hiukset eivät kasva enää latvoistaan, niissä on koko ajan syksy.

2011-12-31T23:02:00.003+02:00

Söin leipää, pelkäsin kuolemaa. Vessaan käyvät pienet kolikot löytyivät aina toisen auringonnousun aikaan. Naakat ylittivät puiston aina kahdeksan aikaan. En kokenut pyyntöjäni. Iltaisin en tavannut kavereitani. Söin leipää, pelkäsin kuolemaa. Joskus ostin kirjan tai levyn. Joskus söin sämpylän, pelkäsin kuolemaa, join kahvin, poltin kaksi tupakkaa ja lähdin. Kirjoitin päiväkirjaa pienellä käsialalla. Myöhemmin sain kaverin, joka ripusti pyykkiä taloyhtiön kuivaushuoneeseen. Söin leipää, pelkäsin kuolemaa, kasvavia korvia ja nenää.

2011-12-31T22:53:00.003+02:00

Samantekevää. Ohjukset löytävät minut mistä tahansa, vahinkonsa. Tilhet noukkivat leskenkynsillään marjoja. Sydämellä on lyhyt historia. Hiussuoniston päässä umpikuja, kielellä hammasrivistö, pölyä, laskeutumaton rauha, joka viheltää taas viistosti vaieten.

2011-12-31T21:29:00.003+02:00

Vuosi vaihtuu... En tiedä, miksi Trierin Element of Crimessa sanotaan kaksi tai kolme kertaa I believe in joy, mutta uskoin siihen. Sitten oli toinen lause toisessa elokuvassa, mutta en muista miten se meni, se liittyi tahtoon ja väkivaltaan, siis helpommin sisäistettävissä mutta tylsempi... Vuosi vaihtuu eikä minun tee mieli juhlia. Katselin jonkun vammaisen pikkutytön kenkiä junassa, en muista niiden merkkiä, ne olivat lähestulkoon lenkkarit. Violetit nauhat... Tykkään siitä uskomuksesta, ettei sisällä saa avata sateenvarjoa. Abin baarissa kysyttiin, että mihin uskon, mutta onnistuin sivuuttamaan kysymyksen. Olisin voinut vastata uskovani iloon, mutta vielä enemmän siihen, että asioilla on merkitystä, että asioilla voisi olla merkitystä, johonkin saavuttamattomaan pitää uskoa... Pitää antaa mahdollisuus, mutta en ole koskaan edes ymmärtänyt mitä se kirjaimellisesti tarkoittaa, olen kuvitellut sen merkitsevän jotakin ei-persoonallista, ei-henkilökohtaista... tarttua johonkin mahdollisuuteen, antaa mahdollisuuden olla muuttumatta mahdottomuudeksi, olla tekemättä mahdottomuutta... Mutta antaa mahdollisuus, avata sen verran, joo, mutta en silti ymmärrä sitä. Mitä täältä löytää muuta kuin suolaa ja silmänvalkuaisia, vain täältä... Silmälaseissa on kaksi kuivuneen vesipisaran jälkeä. Mitä muuta olen tehnyt kuin istunut keinovalossa... Vuosi vaihtuu, raajat liikkuu, toivon että kaikki huoneet lahoaisivat. The farmyard chorus sings its wake... Hänen sielunsa on kuin sateenvarjo. Kuin appelsiini: oranssi ja pyöreä... Abin baarin edessä sanottiin, että näytän kalalta, sammakolta, matelijalta, kerroin siitä varmasti jo, siitä kuinka helpottunut olin mutta ei se paljon helpottanut... että jotain vieroksuttavaa minussa on. Olisikin jotakin, distinktiivistä. Neljällä naisella oli sellaiset tekosilmäripset että kun he sulkivat silmänsä ne näyttivät leimuavan. Sen verran katsoin ihmisiä tänään silmiin... Mietin ostaako kukaan muu mieluummin piikkimaton kuin talvitakin. Ja on sitten käyttämättä sitä piikkimattoa... En edes yritä sanoa tällä mitään, tai jos yrittäisin, jos olisin yrittänyt sanoa sen mitä aioin, niin en olisi aloittanut enkä lopettanut näin... Katsoin kenkiä junassa eivätkä ne liikuttaneet minua.

2011-12-31T21:28:00.000+02:00

Kun synnyin ei mun suuhuni pantu kultalusikkaa, laulavat Anneli Sari, Feija ja Taisto Lundberg Syksyn Sävel -kilpailussa vuonna 1978. Toteavat, eivät toivo, mutta minä toivon, ettei suussani olisi ollut kultalusikkaa. Eikä suussani ollut kultalusikkaa,

kaikki on Jumalaa, sanotaan, ja valitettavasti se pitää paikkansa. Autiomaassa Jumala on luterilainen, syö kananmunaa lasittunein silmin. Kristus on lasta hipelöivä setä ja lapsi joka toivoo sitä. Miten rakastaa Jumalaa, hampaiden välistä löytyvää kiharaa häpy- tai partakarvaa. Minä käytän Jumalaa hyväkseni, mutta vain sikäli kuin hän on merkityksetön. On helpompi puhua, kun on jokin kiinnekohta: ei Jumalaa, ei kultalusikkaa, ei Jumalan poissaoloa, ei kultaa, ei kultaa kenellekään eikä jumalaa kenelläkään eikä edes tarvetta siihen. On tämä tarpeettomuus. Miten haava voi vuotaa kun jalanpohja ei viilly eikä niskanikama esiin tunkeudu. Haluan olla terve, mutta ei ole särkyä, ei kipua, ei kohtauksia,

pelkotiloja joskus, ei purentavikaa, ainakaan enää,

ruokahaluttomuutta ei koskaan,

haluan olla terve vain vaivoin,

ja aurinko nousee joka päivä, joskus matalammalle, joskus korkeammalle,

idästä tai lännestä, en jaksa tarkistaa, mutta aina alhaalta,

joskus se näkyy ikkunassa joskus ei ja joskus on vaikea hengittää mutta ei liian.

2011-12-31T16:51:00.003+02:00

Joku nainen kaatui naamalleen rautatieasemalla. Rikkoutuva ääni taisi kuulua jostakin ostoksesta. Autoin hänet pystyyn, vaikka olisin halunnut vain jatkaa matkaa. Nenä ja huulet vuosivat verta ja se näytti oikeastaan aika kauniilta. Yritin kysellä vointia, mutta olen huono small talkissa. Sanoin, että ihmiset kaatuu noihin usein. Hän sanoi, että joo, juuri äsken hän oli nähnyt jonkun kaatuvan. Mutta varmaan hän tietämättään tarkoitti itseään.

2011-12-28T13:41:00.001+02:00

Kun olen väsynyt hieron naamaani että näyttäisin uneliaalta. Hermostuneena teeskentelen hermostunutta. Kävelen ympyrää koska on ympyrä. Pelkään rakkautta koska jos on rakkautta olen pelännyt turhaan. Uskon kuitenkin turhuuteen. Siksi pelkään. Pidän turhuuden loitolla. Teen siitä kauniin. En siis usko siihen. En ajattele. Vaisto on väsynyt. Ajattelen koko ajan turhuutta. Teen siitä turhaa mutta en tarpeeksi. Vain turhaan voi rakastua.

2011-12-21T01:36:00.003+02:00

Kukaan ei halua sanoa mitään. Kukaan ei halua kuulla. Kukaan ei halua muualle kuin kotiin. Iloinen seurue nousi bussiin. Iloinen nainen nousi bussiin, vanhempi nainen, kaunis nainen, kasvot kuin jyrsijällä. Iloisesta seurueesta ei ole mitään muuta deskriptiivistä kuin että heidän kallonsa palojen soisin nähdä linja-auton lattialla. Nainen on ollut tanssimassa. Miehestä se on ällistyttävää. Mies on 25-vuotias. Hän utelee pitkään naisen ikää. Miehellä on ohuet huulet ja viisi euroa. Nainen puhuu kirkosta, jonka ohi auto ajaa. Loput iloisesta seurueesta puhuvat toisilleen danssaamisesta. Kun seurue nousee pois, nainen haluaa kuiskata ikänsä miehen korvaan, nousee seisomaan. Mies horjahtaa, sanoo, ettei mitään saa kuiskata. He nousevat pois. Nainen alkaa lukea Metroa. Aina kun luetaan Metroa, jotain jää ikävästi kesken, on jäänyt kesken, joka päivä.

2011-12-13T22:56:00.001+02:00

Ostin kengät hullulta naiselta, niiden urissa oli valkoista soraa. Vein kengät oven viereen, piilotin niihin narua. Nainen näki outoja unia, puhui vain yhtä lausetta, osti kanan, muni omia muniaan.

2011-12-11T00:36:00.000+02:00

Häneltä puuttuu jotakin, hän on sisiliskotyyppiä.

2011-12-09T10:59:00.004+02:00

Tänä aamuna puet sukkasi kuin ihmiset. Tänä aamuna muovipusseissa on reikiä hengitystä varten. Seuraat rottia pahvikaupunkiin, pureskeltavaan kotiin. Tänä aamuna varastetaan kultakalalta muisti, kun se lepää kämmenellä. Ja kultakalalta varastetaan haukotus. Tänä aamuna hampaat kasvavat, haaveilet lusikka kädessä jyrsitystä päästäsi.

2011-12-08T22:37:00.002+02:00

Minuun uskoi vain piponi. Astuin ulos metrosta. Naisella mustat sukkahousut ja sukkahousuissa tuijottava silmä, käsivarressa mies, miehen käsivarressa mies, jonka käsivarressa mies, jonka käsivarressa mies. Minä ymmärsin vain pipoani. Miehet piirittivät minut, nainen heilutti vapaata kättään.

2011-12-08T22:34:00.002+02:00

Kätke jo lohtusi kuivaan multaan. Sinapinvärinen auto ohittaa talon. Rantasaunassa kärpäsiä huitova hämähäkki. Perhe hylkää tyhmän sorsanpoikasen, joka levittää siipensä, valkoiset, kalutut luut. Sinapinvärinen auto ohittaa lumisen talon. Kitara lämpiää takassa. Kätke jo kasvosi sokeaan tuuleen. Alkaa varpaiden poiminta.

2011-12-05T21:18:00.003+02:00

Vihdoinkin takistani irtosi nappi, oven edessä. Olin odottanut sitä. Kirjoittanut siitä: suolaa, viivoja jotka menevät nahassa. Takkini on savua ja napit kiinni luussa. (Muistan kun joskus Porissa vain irtoava nappi piti ajatuksiani koossa, ja ostin kirpputorilta liian pienet kengät, koska niiden pohjassa oli soraa.)

2011-12-05T20:31:00.002+02:00

Jokunen päivä sitten olin ja viereisessä pöydässä hahmotettiin tulevan asunnon feng shuita: pariton määrä kultakaloja, kuvia orjalaivoista, riutunut kukkaruukku, luottokukkia. Mikään ei riitele, nainen sanoo, ja vessasta valuu jatkuvasti pois positiivista energiaa. Toisen naisen kulmakarvat ovat poikkeuksellisen tummat ja odotan, että ne kasvaisivat yhteen. Havahdun, kun he ovat saaneet huoneet valmiiksi. Minua vastapäätä on vain päällystakki ja pipo. Toivon, että joku kuuntelisi minua, minulla ei ole mitään sanottavaa. Viereisessä pöydässä matkivat huuliaan pärisyttämällä vanhoja traktoreita. Olen unohtanut joululahjojen ostamisen. Ei ole koskaan liian myöhäistä taluttaa kilpikonnia, sillä vasta eläkkeellä on aikaa tehdä asioita, jotka ovat liian myöhäisiä. En ole oppinut pitelemään haarukkaa ja veistä oikein. Minulla ei ole purentavikaa. Asiasta on erimielisyyttä: Lauttasaari on lännessä, mutta kartta on vinossa, aurinko ei paista sisään, katso ettei sinua katsottaisi, se mikä on alhaalla ei ole etelää. Tarvitaan vähän kellerteviä hampaita.

2011-12-05T19:12:00.001+02:00

Kaadu autiosta talosta pihalle. Savua.

Kerää soraa taskuihin ja odota sadetta.

Kerro sateesta. Puhuttele itseäsi,

kerro miehestä joka etsii takahampaitaan,

lätäköistä jotka ovat taivaan konjunktio,

sivulauseessa puhuttele itseäsi, savua,

hyräile kuin kivikossa sätkivä sähköhammasharja.

2011-12-05T18:07:00.004+02:00

Kukaan ei pelkää kuolemaa niin kuin katkeroitunut mies, paitsi onhan noita muitakin. Ihminen tarvitsee rajoja ollakseen onnellinen joissain rajoissa. Kuolla: lähteä pohjoisimpaan Lappiin vaeltamaan vailla kuuluvuuskenttää, eikä kukaan pelkää kuolemaa niin kuin katkera mies, hän odottaa sitä

hetkeä kun saa elämänilonsa takaisin ja toivoo, ettei se olisi liian myöhään. Katkeruus: olla surun tyvenessä. Ilman mitään syytä, ketään ei voi syyttää, kukaan ei tehnyt maailmaa. Itse olet vastuussa, mutta teitkö sinä sitäkään maailmaa. Juna-asemat vaihtuvat. Vaunussa kävelee mies maastohousut jalassa ja pelkäät hänen kovaa hengitystään. Kukaan ei pelkää kuolemaa niin kuin katkera pelkää. Samat asemat joka päivä etkä edes tiedä, oletko istunut samassa vaunussa kahdesti. Kukaan ei pelkää niin kuin katkera pelkää. Yleensä kusihätä tulee Oulunkylän ja Pukinmäen välillä. Siedät nykyään paljon paremmin kaikkea hätää, se johtuu siitä, että olet tullut ihmisten ilmoille, sen näkee vaikka pipostasi, jatkuvasti ei voi paeta ainakaan ilman välittömiä seurauksia, vaikka niitä juuri toivot, välittömiä seurauksia, seurauksia, välittömyyttä. Kukaan ei pelkää katkeruutta niin kuin sinä.

2011-12-05T17:30:00.002+02:00

Runoilija hätyyttää jäistä pekonisämpylää järsivät varpuset savikiekoiksi taivaalle, joka on auringon ja lentokoneiden koti. Runoilija huutaa, lumisade nappaa hänen vokaalinsa ja konsonantit törmäävät savisiin sirpaleisiin, niiden koti on silmässä, silmässä ne koteloituvat. Runoilija ei osta leipää, koska pelkäisi kuolemaa.

2011-11-20T14:51:00.003+02:00

Runoilija rakentaa veneen, johon mahtuvat kaikki maailman hiiret. Ne ovat niin harmaita, että aurinko lakkaa nousemasta. Runoilija punoo häpykarvoistaan kymmeniä sormenmittaisia hirttoköysiä. Hiiret heittävät hänet yli laidan. Runous on fiktiota, kuuluu viimeinen vetinen huuto, valinta pelon ja rakkauden välillä.

2011-11-20T14:49:00.002+02:00

Runoilija istahtaa pöydän ääreen ja kärpänen kaivaa deliriumia varten reiän hänen poskeensa. Televisiossa karhu syö jäätelöä ja katsojat ristivät kätensä. Runoilija kiroaa käsialansa, joka on niin ruma, ettei sillä voi tallentaa vaikutelmia. Miehet kantavat tiiliskiviä kahvilaan, kunnes runoilijalla on katuoja, johon kaatua. Miehet riisuvat valkoiset hihattomat paitansa, heistä putoilee punajuuria.

2011-11-18T20:56:00.006+02:00

Yö on kuin afrikan tähti, tammi tai ubongo, tajuan kotimatkalla ja muistan, että jos takertuu liikaa sääntöihin voi muuttua välinpitämättömäksi pelille. Muistan ettei minulla ole edes päiväpeittoa jos haluan pitää verhon ikkunassa. Myyjällä on kumihanskat kädessä. Ilmoitustaululla on kadotettu valkoinen kissa, kotoisin viereisestä kaupunginosasta. En ole koskaan löytänyt kadotettuja koiria tai kissoja. Kissojen hampaat hapertuvat, jos ne eivät syö raakaa lihaa tai jos niiden hampaita ei harjata, kissat voivat siis paremmin karkuteillä mutta jäävät poikkeuksetta auton alle. Lähes tyhjässä karaokebaarissa joku laulaa volga volga rakkaus tai kuolema. Huonosti. Eikä tarpeeksi vulgaaristi. Poimin lattialta lautasen ja aion lämmittää siinä ruokaa, kun huomaan että mikroaaltouunissa on jo jotakin.

2011-11-16T22:46:00.000+02:00

Sanot olevasi teennäinen, mutta et sinä ole, et ole vilpitön.

2011-11-16T11:39:00.004+02:00

"Hänen ihmisarkuutensa ilmeni sillä tavoin, että hän viskeli vierailijoita ja uteliaita pikkukivillä ja kivenjärkäleillä. Hän lankesi juopotteluun, löi laimin oman persoonansa ja asui luolassa. Tässä tilassa Oidipus löysi minut."

(Willy Kyrklund, pienin muutoksin.)

2011-11-14T23:07:00.002+02:00

Lapsena tajusin, että lusikka on ainoa tarpeellinen ruokailuväline. Silti kaikki haarukat ovat likaisina tiskialtaassa harva se päivä. Tämäntapaisesta syystä Rimbaud varmaan hylkäsi runouden. (Pulut muuten pitävät Kaudesta helvetissä.)

2011-11-14T22:44:00.002+02:00

Älä välitä, ala valita. Äläkä valita.

2011-11-14T22:39:00.000+02:00

Viisi askelta Joniuteen;

1. Ole liikkumatta.
2. Älä tee mitään.
3. Älä ole täysin paikoillasi.
4. Hymähdä lyhyesti.
5. Sano ettet tiedä mitä seuraavaksi.

2011-11-14T10:24:00.001+02:00

Luen sanomalehtiä vain junissa ja ratikoissa. Käteni vapisevat luonnostaan. Ystävyydet jatkuvat, koska aina jää jotain sanomatta.

2011-11-14T09:59:00.004+02:00

Viime aikoina kaikki ideani ovat olleet huonoja ideoita. Lohdukseni voin sanoa, että niitä on ollut hyvin vähän. Eikä huonoja ideoita aina toteuteta, ne vain toteutuvat.

Enkä tarkoita ideoita, vaan jotain muuta. Ajatuksia, näkemyksiä, ilmauksia, päätöksiä, en tiedä, joka tapauksessa jotain joka ei innosta niin paljon, että tekisi mieli nousta aamulla, mutta ei myöskään ole niin yhdentekevä, etteikö keskeneräisyys venyttäisi nukahtamista illalla.

Todella lohtu: ei yhtään ideaa. Lohdullista tajuta olevansa vain oman itsensä sivustakatsoja. (Tai sitten vain narri.) Joskus se on moraalinen lohtu, joskus ennen kaikkea käytännön hyöty, en enää muista, mikä.

2011-11-03T21:28:00.002+02:00

En pysty kirjoittamaan kahviloissa. Riittää yksikin ihminen, joka vaikka naksauttaa kieltään melkein joka lauseen lopuksi. Tai sanoo puhelimeen: "Hitsi, mä en kyllä pysty irrottautumaan huomenaamulla, kun meille tulee se pianonvirittäjä." Tai nostaa sormensa pystyyn silloin tällöin. Tai pitkän puhelun päätteeksi (kitalakinapsahdukset) kertoo läsnäolevalle kaverilleen, mistä hän puhui niin pitkään. Jos kahviloissa olisi vain myyjä paikalla, kaikki olisi oikein ja kaunista, enkä minäkään uskaltaisi astua niin hiljaiseen paikkaan. Ehkä olen vain natsi, joka vaihtaisi isänmaanrakkautensa milloin tahansa korvatulppiin.

Hälinä ja puheensorina ovat kannatettavia asioita, mutta eivät keskustelut, toisilleen puhuvat ihmiset kuin vieraat maanosat. Aiemmin päivällä joku poikalapsi itki talon portailla, huusi kaikkoavalle naishahmolle: "Äiti, mä en jaksa puhuu tällä äänellä!"

Silti minulla on ainakin joka päivä ihmisrakas olo, loismainen, suru pyyhkiytyy numeroa liian pieneen puseroon.

2011-10-27T14:32:00.002+03:00

Luojani, musta luojani, sinä joka et kuule salaisuuksia. Pidän viallisuudesta enemmän kuin viattomuudesta ja uskon, että jonain päivänä saan omat vikani takaisin, lihavia veripisaroita sormiin, sinä päivänä, jolloin hylkää kaiken mitä haluaisi olla, koska se on helpompaa kuin itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Virittäydyn lumisadetaajudelle ensin. Valmistan lumisaderuumiin ja sulatan sen. Yö on vieras sika, aggression kiertopalkinto. Jokin lamppu palaa, ei mitään järkeä missään, voi maata sängyllä tai nousta istumaan, noita pelkkiä nivelliikkeitä.

2011-10-26T13:01:00.000+03:00

Sirpaleet tuovat rumaa onnea.

2011-10-24T14:12:00.004+03:00

Makasin sängyllä. En halunnut olla hereillä. En halunnut nukkua. Olin riisunut toisen sukkani. Miten jatkaa? Pukea se takaisin vai riisua toinenkin sukka? Ajattelin nousta istumaan, mutta en noussut. Aika kului. Toivoin, ettei se olisi kulunut, yhtä paljon kuin toivoin, että se olisi kulunut vähän nopeammin.

Tajusin olevani äärimmäisen laiska yksilö. Ainoastaan älyllinen laiskuuteni voittaa fyysisen laiskuuteni. Tai loppujen lopuksi ruumiini odottaa kärsivällisesti ja varsin passiivisesti, että jotakin tapahtuisi. Sitten se toimii, oletettavasti vuosi vuodelta yhä huonommin, tai sitten yhä paremmin, sekin on mahdollista ja yhtä oletettavaa tai ei oletettavaa, vain mahdollista, kenties todennäköistä, mutta mitä enemmän olettaa sitä epätodennäköisemmäksi se käy. Fyysisesti en siis ole niin laiska niin kuin en ole fyysisesti hullukaan. Äly sen sijaan hortoilee sumussa, tai nimenomaan ei hortoile, sillä sehän tarkoittaisi toimeliaisuutta. Esimerkiksi Beckettin henkilöhahmot ovat todella vauhdikkaita. (Ymmärrän muuten niitä nihilistejä, joista emme kuule mitään. Muita ymmärrän yhtä vähän kuin Paulo Coelhoa. Miten ne jaksaa?)

Tarkoitan kaiketi vain sitä (siis pintapuolisesti ja sitä todella tarkoittamatta), että tavallaan on aika perinpohjainen dilemma, että mitä tehdä sille toiselle sukalle: joko sille, joka on jo lattialla, tai sille joka on vielä jalassa. Siihen ei auta edes hereille ravistelu, koska ravistelun kohde on niin ymmällään. Luultavasti pitkästymisen alta on kuitenkin löydettävissä paljon tärkeämpiä ongelmia, probleemia, kysymyksiä, arvoituksia, mysteerejä. Mutta jos on pitkästynyt eikä sillä hetkellä yhtään hypokondriaan taipuvainen, niin jännittävämpien ongelmien - saati ratkaisujen, mikä olisi heti ongelman keksimistä seuraava vaihe - keksiminen tuntuu vain paperilla toimivalta ratkaisulta. Onneksi voi kirjoittaa tänne. Ja onneksi on toinen päivä.

2011-10-19T12:59:00.002+03:00

Tie taivaalle käy polttouunin kautta. On vaiettava siitä miksi ei voi puhua.

2011-10-19T12:16:00.002+03:00

Unessa menin kauppaan ystäväni kanssa. Hänellä oli paita väärinpäin niin, että napit olivat selässä. En huomannut mitään yhteyttä metsänpeittoon, maailma ei ollut hiljentynyt, ei vieras eikä outo, mitä nyt koko kylä alkoi yhtäkkiä syyttää minua natsiksi. Se oli turhauttavaa. Ihmiset olivat niin ääliömäisiä ja kirjaimellisia. Hain Jack Nicholsonin pään, jonka olin juuri leikannut irti ja maalannut valkoiseksi, puin sen ylleni kuin naamarin.

2011-10-04T22:56:00.004+03:00

Pojalla on liian lyhyet kädet, minkä vuoksi pidän häntä vakavana ihmisenä ja todennäköisesti juppiuteen taipuvaisena. Mutta yllätyn, kun hän nauraa tytön jokaiselle jutulle, avaa silmänsä selkoselleen kädet suun edessä tai peittää silmät kädellään ja rypistää otsaansa, ja nauraa taas. Ja yllätyn, kun hän sanoo: "Onko sinulle missään vaiheessa käynyt mielessä, ettei tämä välttämättä tule jatkumaan?"

Nyt on pimeää, illalla on hyvä kävellä lähijunaan, sillä Linnanmäen maailmanpyörä loistaa taivaalla kuin (anti?)kliimaksia enteilevä kellotaulu tai kuin jotenkin hätäisesti valaistu hämähäkinverkko. Sammuu. Sitten lamppuja syttyy siellä täällä, valot pyörivät, lisääntyvät, kunnes kaikki on taas paikoillaan.

2011-10-04T13:38:00.002+03:00

En ole sataan vuoteen tehnyt yhtään mitään. Pitäisi opetella vieras murre, koska välittömiä reaktioita minusta ei tunnu irtoavan. Toivon, että joku heittäisi minua päähän pienellä kivellä (2-3cm halkaisijaltaan). Lähijunassa joku sanoi, että hänen virtsansa haisi aamulla vieraalta. Pieniä posliininvalkeita heräämisen hetkiä.

2011-09-29T19:57:00.002+03:00

Näin unta, että muutin Vantaalle ja olin onnellisempi kuin aikoihin.

Haluan taas istua jonkun keittiössä ja pelätä kuolemaa raitapaita päällä, lakki kädessä. Haluan, että tapahtui mitä tahansa, seinän tai ikkunan takana joku opettelee jonglööraamaan.

2011-09-27T12:24:00.002+03:00

Vaikka nukun liian vähän, yöt ovat pitkiä matkoja joita en halua aloittaa enkä päästä perille. Heräilen usein, nukahdan uudestaan, pidän siitä, herätä vuoteen toiselta laidalta, siirtyä toiselle, etsiä tyyny, mennä takaisin peiton rajaaman alueen alle, hereillä oleminen tuntuu kolmen metrin korkuiselta harmaalta sumualueelta, se peittää esineet näyttääkseen ne. Ja nukahtaminen muuttuu rappukäytäviksi, odotussaleiksi, kujiksi, nepalilaisiksi patsaiksi. Joskus voisi vain pitää silmät auki ja toivoa, ettei menetä kaikkea kun mekaaniset sirkat alkavat sirittää.

2011-09-23T11:59:00.002+03:00

Näin unta, että ajauduin autiolle saarelle ja saarella asustava verenhimoinen gorilla päätti antaa minulle vuorokauden aikaa ennen kuin lähtisi perääni. Näin unta, että annoin kaverilleni lahjaksi 50 euroa, ja vaikka seteli hajosikin lahjapakettiin, minua hävetti lahjan mielikuvituksettomuus niin paljon että aloin itkeä ja juoksin pois. Tai ei ehkä mielikuvituksettomuus: ainoastaan sukulaiset antavat rahaa lahjaksi.

Näin unta, että odottelin jossain aulassa, paikalla ei ollut muita kuin minä ja Freddie Mercury. Radiossa alkoi soida Bohemian Rhapsody ja olimme molemmat vähän kiusaantuneita.

Oi Freddie. En tiedä, mistä Hermeksen/Merkuriuksen läsnäolo viime aikoina juontaa. Hermes tosiaan suuteli polveani yhtenä yönä, seuraavana päivänä näin Asematunnelissa pojan jolla oli kullanvärisissä kengissä pienet siivet. Ohikulkeva nainen sanoi: "Siistit kengät!"

Elämä on sitä että jollakulla on siistit kengät.

Ei muuta.

2011-09-21T09:49:00.004+03:00

Nousin tavallista aikaisemmin, vaikka näinkin unta että Hermes suuteli polveani, ja lähdin kahvilaan kirjoittamaan. Toisessa kerroksessa ei ollut ketään, kerrankin. Yritin kirjoittaa, mutta siitä ei tullut mitään, ei, valehtelen, en edes yrittänyt kirjoittaa, koska en halunnut huomata, ettei siitä tule mitään. Sen sijaan kävin läpi keskeneräisiä, hätäisiä runoja (joita yritän saada kasaan 25 joka viikko). Jatkoin, yhdistelin, kirjoitin lisää. Pidän tästä vaiheesta enemmän kuin alun vapaasta kirjoittamisesta ja lopun pikkutarkasta hiomisesta, tämä tuntuu paljon vapaammalta kuin tajunnanvirta tai havainnoista, ajatuksista, tunteista kirjoittaminen, paperille oksentaminen, paperin nuoleminen. Minua se vain helpottaa, kun edessä on materiaalia, jolle voin tehdä jotakin, ja helpottuneena tulee myös oikeastaan kirjoitettua enemmän uutta tekstiä. Goldbergmäinen treenikirjoitus saa vain hartiat kyyryyn ja käden kipeäksi. Tietokoneella se on vähän helpompaa, mutta vituttaa silti.

Sunnuntaina iltapäivällä menin Cafe Mascotiin, se oli juuri auennut. Toisessa kerroksessa mies pelasi yksin biljardia. Kaksi vanhaa miestä pelasi shakkia. Mutta minusta tuntui, etteivät he oikeastaan välittäneet shakista, he halusivat vain lyödä kelloa vuorotellen, mitata aikaa, ja kuvitella, että heidän oveluudellaan olisi jotakin merkitystä tässä maailmassa. Yksinäinen mies jatkoi korviasärkevien pamahduksien tuottamista, pallot putoilivat pusseihinsa, join kaksi tuoppia viidessätoista minuutissa, mutta en tullut tarpeeksi humalaan, että olisin voinut sanoa miehelle: biljardikeppisi on italialainen ja haluaa takaisin kotiin.

2011-09-21T09:47:00.003+03:00

Elokuu ja masennus, elokuu ja ahdistus. Toive ahdistuksesta, oikeastaan, joka lähtee ja jättää mitä jättää. "Sataaks siellä?" Ei, ei sada, kaupunki on ylösalaisin eikä sen taskuissa ole reikiä. Elokuu ja kriisi, toive kriisistä, halu olla sanomatta viimeistä sanaa, halu sanoa ensimmäinen sana ja olla palaamatta siihen enää.

2011-09-21T09:45:00.002+03:00

Kun ensimmäisen kerran jäin yksin sovituskoppiin, halusin kuolla, mutta en häpeästä enkä pelosta, vaan ainoastaan ajoissa. Ennen kuin ehtisi kääntyä ja nähdä jonkun kääntyvän. Edessä vain vuosia ja vuodet täynnä päivä, jolloin pitää keksiä itselleen jokin näppärä asukokonaisuus.

2011-09-18T10:54:00.004+03:00

Olisi pitänyt jäädä Kallioon, paidassani oli liian lyhyet hihat. Istuin terassilla, paksu köysi erotti minut rautatieasemalle kävelevistä ihmisistä, jotka laajensivat tajuntaansa, kavensivat reviiriään ostoskassi kerrallaan. Mietin, saanko tuota olutta ikinä juotua. Tupakka ja olut, oikean koostumuksen etsimistä, saastuttamista, tarpeetonta. Siihen mennessä olin nähnyt jo kahden naisen kantaneen pyykkitelinettä. Katselin ja toivoin olevani jo poissa. Se oli kuin Porissa tai Pariisissa: etsin ja etsin kahvilaa tai baaria, jonne uskaltaisin mennä sisälle, jonne kannattaisi mennä.

2011-09-13T18:46:00.002+03:00

Nainen katsoo lähijunassa taakseen ja kun siellä ei ole ketään, hän näyttää vieressään istuvalle vanhemmalle naiselle monistenippua ja sanoo: "Täällä minä opiskelen." Hän piilottaa nipun nopeasti laukkuunsa. Vanhempi nainen mutisee jonkin kunnioittavan sanan. Opiskelija vaivaantuu, vilkaisee minua, joka istun polvet kiinni hänen polvissaan. "Eikun", hän sanoo ja sanoo jonkin hälinään katoavan nimen. Kumpikin vaikuttaa kovin vaikuttuneelta.

Minä luin kirjaa, jossa toisiaan seuraavat lauseet eivät liittyneet toisiinsa ja silmiini särki, jos en olisi tiennyt olevani väsynyt, olisin luullut purskahtavani itkuun. Jos sitä purskahtamiseksi voi sanoa.

Sormenpäiden monotonia

2011-09-05T13:20:00.000+03:00

Kävelin sunnuntaina Töölön sairaalan ohi ja tajusin, että minusta tuntuu juuri siltä kuin olisin vuodeosastolla yksin ja odottaisin mitä tahansa. Haistoin sen ilmasta, ja laitoin käden taskuun saadakseni jotain piiloon. Kadulle oli jo pudonnut lehtiä ja minusta tuntui, että ne ovat siinä vain koska kukaan ei pyydä minua haravoimaan niitä.

Kun kukaan ei näe, minkä sormen laitan suuhuni

2011-09-05T13:15:00.001+03:00

Sitä tuntee itsensä sekasikiöksi, kun löytää kasvoistaan molempien vanhempiensa piirteitä.

Ja vaikka näyttäisi vain isältään tai äidiltään. Miten he kehtaavat näyttäytyä yhdessä, julkisesti, sellaisen groteskin kopion, ulokkeen kanssa, ja samaan aikaan hyvällä omallatunnolla paheksua vaikkapa itsensäpaljastajia.

Mäkäräiset unessa

2011-08-25T20:05:00.004+03:00

Ihmisillä on kauhea tarve tehdä jotakin. Minullakin on. Mutta ainoastaan halu on nautinto itsessään. Minä en halua tehdä mitään. En oikein olla tekemättäkään.

Näin unta, että mehiläiset/mäkäräiset olivat vallanneet paavinhattuni ja siihen kuuluvan tekoparran. Ne olivat takertuneina siihen kuin koristeet joulukuusen. Kun sovittelin sitä päähäni, 37 mehiläis-mäkäräistä pisti minua kaulaan ja leukaan. Se ei sattunut oikeastaan. Paukamat vain olivat rumia, hetken.

"Sun rahkapurkki on rikki"

2011-08-22T12:04:00.002+03:00

Jotkut olivat kääntäneet parkkipaikalla valkoisen henkilöauton kyljelleen. Installaatio tavanomaisen aamun tavanomaiselle töihinlähdöille, tuollaisille lausahduksille ohikulkijoiden suussa. Mies, tietenkin mies, kiipeäisi autoon, puristaisi rattia rasvaamattomin käsin, viimeisetkin hiukset aivan vinossa.

"Onks sulla paljon niitä pulloja?"

2011-08-22T11:59:00.001+03:00

Hautausmaan kivet ja patsaat ovat tunkeilevia kuin farmaseutit tai vaatekaupan myyjät. Ja kun niiden kanssa alkaa painia, muuttuu yhtä mustaksi, mutaiseksi.

Nykyajan laituri, sama virta

2011-08-19T21:25:00.001+03:00

Minä näen tyhjiä laseja keräävän myyjän keräävän roskia hampaidensa välistä. Minä näen poskilla vanhan viehättävän aknen. Ja naisen, jolla on Jutta Urpilaisen suu, nostelevan olkapäitään kolme kertaa musiikin tahtiin kun hän on lukenut tekstiviestin ja ystävä tuo hänen pöytäänsä valkoviiniä ja jäitä. Näen langat taivasta vasten, jotka torjuvat lintuja, sormuksen missä tahansa sormessa, ja toivon, ettei kukaan näe minua.

Kaikilla lapsenkasvot

2011-08-19T21:05:00.001+03:00

Miehellä on tavattomat pitkät isovarpaat. Monen suu on kuin hattu u-kirjaimen yllä. Jos joku katsoisi minua, hän sanoisi että näytän haikealta, jos joku kysyisi. Koira nostaa kätensä ilmaan.

Kolme askelta koilliseen

2011-08-18T17:27:00.002+03:00

Metrossa istui tummahiuksinen leveäkasvoinen nainen, joka oli nostanut aurinkolasit päälaelleen ja joka näytti siltä kuin olisi aamupäivällä siivonnut kämppänsä ja nyt iltapäivällä ei enää muista, minne on menossa...

Nykyäänkin vain katselen. Olen päivät töissä menettämässä potentiaalisesti autuaaksi tekevälle päiväkaljoittelulle omistettuja tunteja ja tunteita, menettämässä sen ilon, kun tuntee itsensä yksinäiseksi sellaisella hetkellä, jolloin vain harva on ystäviensä parissa, vielä harvempi silmämääräisesti yksin. Pitää liikkua iltaisin, nirhata kaulavaltimoa tylsällä veitsellä - tai vielä pahempaa, olla nirhaamatta, vuotamatta. Nykyäänkin minä vain katselen. Vaikka tuota isopäistä blondia, jolla on ohut kaula ja mustaa vaatetta aina kengänkärkiin saakka, villi unelias katse. Joka kompuroi ääreisnäön kinttupolkua alitajunnan parhaiten valaistulle näyttämölle.

Mutta minä vain katselen, olen pelkkä pieni neutri, iso neutri, se on ongelmani, minä en katso ketään silmiin, minä haluan vaihtaa katseita, haluan heidän katseensa omakseni, mutta minulla itselläni ei ole katsetta, ei tarpeeksi pimeää meille kahdelle, ainoa jännitys joka minusta löytyy on silmien pinnalla, pintajännitys, jota nimettömät ötökät käyttävät hyväkseen, ne vaeltelevat, ne kiertelevät, ne pysyvät paikoillaan, odottavat, saavat odottaa pitkään, mitään ne eivät löydä eivätkä ne mitään etsi, auringonvalossa kimaltelevat särjet liukuvat niiden alitse kuin risteilylaivat, rantaniitty on tekemisissä valon, tuulen ja sateen kanssa, vain sillä on sfäärit.

Blood is for suckers

2011-07-28T22:18:00.000+03:00

Pelkään kirjoittaa postikortteja. Pelkään niiden löytyvän oikeasta laatikosta. Pelkään osoitettasi ja postimerkin mukana pieni määrä sylkeä pääsee mukaan. Luin, että sylki huuhtelee suun (houkutteleeko se hyönteisiä?). Luin, että on korvasylkirauhanen, leuanalussylkirauhanen ja kielenalussylkirauhanen. Paljon on jätetty autonomisen hermoston varaan, mutta ei tarpeeksi. Tietyissä kaupunginosissa pelko on pelkkä tottumus, pieni pieniä rajoja rikkova kukkanen. Ehkä kimppu.

Parhaimmissa elokuvissa on aina kylpyamme

2011-07-17T13:09:00.000+03:00

Olen istunut monen nuppineulan vieressä. Varastin tarpeettoman esineen ja säilytin sen huolella. Välillä tuntuu, että jokainen päivä on edellistä parempi. Sitä kai kutsutaan vanhenemiseksi, muistin rappeutumiseksi, ainoastaan nuorempana olin nostalgian riivaama, kaipasin jopa edellisiä päiviä, kuluneita minuutteja. Minulle halu on merkki: tätä et saa, et sinä. Haluan pettää kaikki setäni ja heidän viiksensä, tulla sellaiseksi mieheksi tai naiseksi, josta minua on aina varoiteltu. Ja jos minua ei ole varoiteltu mistään, niin sellaiseksi erityisesti haluan. Haluan taantua niin kauas, että osaan vain kuollutta kieltä. Kuuntele minun silloin flirttailevan. Tykkään Faye Dunawaysta elokuvassa Barfly, kun hän riisuu korkokenkänsä ja kävelee paljain jaloin sohvalle.

Ikävien ajatusten kollaashi

2011-07-17T12:48:00.000+03:00

Tunnustan, että jonain päivänä minua ahdistaa. Pelkään bakteereja ja kylmää. Pelkään, etten pääse ikinä kotiin. Pelkään, että tekstiviestini ovat sopimattomia. Ja sen, minkä kirjoitan päiväkirjaani, voisin yhtä hyvin jättää kirjoittamatta. Tämä olo on kaukana kirsikkaviinistä. Mietin lääkityksen puolittamista, sitten muistin etten ole muistanut syödä lääkkeitäni kahteen päivään. En tarvitse niitä. Tarvitsen vain sopivan kipeän olotilan, jotta voin tanssia. Rommi riittää. Sipulin kuoriminen riittää. Taivaalta sataa perunoita, ne uppoavat maahan kuin luoti sotilaan kypärään. Oi jalon perheen poika, et pystyisi nukkumaan teltassa kenenkään kanssa. Mutta lapsena tykkäsin maata vatsallani lumihangessa, lumi sulaa kasvojeni alla ja vaikka asentoni kuvastaakin luovuttamista, idiotismia ja hedonismia, niin, niin, sitä juuri tarkoitin. Tunnustan, että vankilan ovessa olevaan lukkoon käyvät kaikki avaimet, he vievät sinulta jopa mahdollisuuden olla vanki. Suomessa aivoverenkiertohäiriöön sairastuu 38 ihmistä joka päivä. Juhannuksena, kun aurinko kellui maailmanpuun pesässään, mietin miltä tuntuisi kuolla aivohalvaukseen, en tiennyt voiko siihen edes kuolla, mutta jo pelkkä sana tuntui hytisyttävältä, sitä ajatellessa voisi jähmettyä paikoilleen kuin kiehuvaan veteen pudotettu äyriäinen, miltä tuntuisi kuolla, kammottavasti, raitapaita yllä, lakki kädessä, vieraiden ihmisten keittiössä, huutaa suoraa huutoa ja kaatua piirakan päälle. Mutta tunnustan, ettei mikään tästä liikuta minua, tai hyvin vähän. Tai ehkä sipulit. Mikään ei piristä kuin ajatus sipulista.

Sisäelinten sidonta

2011-07-17T12:31:00.000+03:00

Kun heräsin, jouduin vakuuttelemaan itselleni, etten juonut eilen. Muistin matkan heräämisestä nukahtamiseen, eikä siihen väliin mahtunut yllättäviä löydöksiä. Aloin ajatella joulua: on vain ajan kysymys, milloin se taas tulee. Tämä on ehkä ollut paras vuosi ikinä, mutta joulu tulee, taivas on musta ja jonkun täytyy kulkea sähkövalojen loisteessa kaupasta toiseen, ihmiset ylivalottuneina, seisomaan kaupan edustalla, pää hikisenä lakin alla, hän katsoo käsiään ja yrittää löytää jotain lohtua että ovat ne ainakin hänen kätensä, mutta mitään lahjoja ei ole annettavana kenellekään. Vaikka löytäisikin jotakin ja paketoisi. Yö aukeaa kuin vilja, mutta milloin minä, milloin loppuu muutakin kuin rahat. Maailmanpyörän pyöriessä hitaasti akselinsa ympäri matkustajat liikkuvat ylös ja alas. Näin unta, että taivaalla oli valtava planeetta, mutta vierustoverini ei ollut nähnyt Melancholiaa. Ei se ollut planeetta, taivas vain näytti siltä kun katsoi sivusilmällä. Se oli kaunis kupruinen taivas ja tuli koko ajan lähemmäksi. Näin unta, että paistoin lettuja, raamattuja ja virsikirjoja. Mukana oli myös pappien vitsikirja. Poistin pannulta vain vanhat koulun virsikirjat, koska niiden selkämyksissä oli tarroja ja ne olivat sidottuja, täynnä naruja jotka jäisivät hampaisiin, sitoisivat sisäelimet kiinni.

2011-05-19T14:58:00.003+03:00

Tämä blogi on ehkä tullut tiensä päähän. Tai minä, jostain kulmasta katsottuna. En ole samalla tavalla epäkunnossa kuin ennen, ja sitä paitsi tämän blogin nimi on ihan tyhmä.

Jos aloitan uuden tai jos vain keksin uuden nimen, niin kerron siitä täällä. Siihen asti kirjoitan vain postikortteja.

2011-05-17T15:39:00.003+03:00

Heräsin sunnuntaina sohvalta, olin nukahtanut punaviinipullon ääreen. Hain eteisestä sanomalehden, johon olin jättänyt öisen kengänjälkeni ja jota en lukenut koko päivänä. Halusin vain liikkua. Krapulassa olen aina parin tunnin ajan iloinen. Pidän aurinkolaseja silmillä, etteivät silmänvalkuaiseni näkyisi. Sitten aika ottaa minusta taas otteen ja kaapii kaiken lihan nahasta.

Näin unta, jossa kirjoitin tarinaa kahdesta tytöstä, jotka löytävät kidutushuoneen. Seinillä on terraarioittain hämähäkkejä ja muita pieniä eläimiä. Yhdelle seinälle on kasattu häkkejä, joissa pidetään kidutettavia lapsia. Kiduttaminen tapahtuu ohjaamosta käsin, tiettyjen sääntöjen mukaan. Tytöt eivät päästä lapsia pakoon, vaan päättävät jatkaa kidutusta, sillä se on lopulta viisainta. Mutta he poistavat kiduttamisesta kaiken säännönmukaisuuden, jälleen koska se on lopulta viisainta. Opettavaisinta.

Kirjoitin tarinaa valkoiseen lakanaan ja valkoiseen seinään. Kidutushuone oli todella olemassa, hämähäkkeineen, gremlinseineen, käärmeineen, kuoriaisineen, lapsineen. Todellinen kulissi tarinalleni. Mutta tornado kaatoi sen. Talloin kengillä ja hakkasin vasaralla pakoon päässeitä hämähäkkejä kuoliaaksi.

Muistin, että oli sunnuntai. Tunsin itseni yksinäiseksi, kun ostin mansikkajäätelöä LIDListä ja paidassani oli tahra.

2011-05-17T15:38:00.001+03:00

Ihmisellä ei ole syntyessään mitään, ja heti ensimmäiseksi häneltä viedään sekin.

2011-05-11T23:09:00.000+03:00

Kaikki maailman nautiloidit yhtykää!

2011-05-09T14:20:00.003+03:00

Ostin mangon enkä tiennyt miten se syödään. Huomasin yöllä, että talon päädyssä kasvavasta koivusta roikkui jo vihreitä lehtiä. Kevät katulampun valossa. En olisi huomannut sitä, jos en olisi päivällä siirtänyt pöytääni sen ikkunan eteen. Huoneeni kierähti ympäri ja vähän aikaa voin elää siellä niin kuin ihmiset elävät. Haen kaapista mehua niin kuin ihmisillä on tapana.

Muuten en olisi edes huomannut itseäni. Kävelin makuuhuoneeseen ja tuntui siltä kuin vieraat olisivat juuri lähteneet. Pieni hetki juhlien loppumisen ja maksun ajan välillä. Mutta juhlat eivät olleet loppuneet (juhlia ei ollut) eikä maksun aikaa tule. Näin unta, että olin hukannut toisen kenkäni.

(Ja joskus näin unta, että oli yö enkä halunnut mennä nukkumaan. Halusin valvoa, tuntea laskuhumalan, halusin kirjoittaa. Olin tunnin kaupassa ja ostin vain yhden luumun. Tuntui hyvältä olla hereillä, siinä unessa. En kirjoittanut mitään, koska unessa ei voi koskaan olla yksin.)

(Enkä minä halua olla yksin. Enkä halua olla olematta yksin. Haluan olla zen, olla vaan, haluta, haluamatta olla mitään.)

2011-05-07T18:37:00.002+03:00

Olen päässyt niin pitkälle, että lempikalani on hauki ja linnuista paras on lokki tai harakka, todennäköisesti harakka.

Ja monena päivänä olen miettinyt isoa päiväpeittoa, jota pidettiin lapsuudenkotini huoneessa, joka oli useimmiten varattu lapsille tai vieraille. (Tuntuu uskomattomalta, että on ollut talo, jossa on huoneita ilman mitään tiettyä käyttötarkoitusta. Joissa on pöytä tai tuoleja tai sitten sänky ja lipasto sattumanvaraisine tavaroineen. Huone, jonne voi mennä jos ei ole mitään tekemistä ja sitten istua siellä.) Viime yönä näin unta, että katselin sitä paksua päiväpeittoa. Reunoiltaan tummanruskea. Keskellä makaava, katsojaa katsova tiikeri. Unessa käänsin sen ympäri. Takana oli kuolleita seeproja. Mutta oikeasti siellä ei ollut mitään, vain savanninruskeaa. Ja jos olisin kääntänyt peiton vielä kerran, ei toisellakaan puolella olisi ollut mitään. Minäkin olisin haihtunut.

2011-04-24T20:57:00.001+03:00

Viimeisellä tuomiolla Jumala antaa jokaiselle tuomionsa. Mutta kun tulee sinun vuorosi, on niin kova meteli ettet kuule.

(... oikealle... vasemmalle... oikealle... oikealle... vasemmalle, vasemmanpuoleisesta... ulos, vasemmalle, oikeaan, vasemmalle ja... vasemmalle...)

2011-04-11T19:43:00.002+03:00

Lause Levottomuuden kirjassa, "Tunnen pääni sisällä halua huutaa", tuottaa minulle miltei fyysistä pahoinvointia. Tai turhautumista. Ei levottomuutta, koska piiri on niin pieni, päiväkirjan ylle kyyristyminen. Tuntea halua huutaa, tuntea päänsä sisällä halua huutaa. Kirjoittaa siitä päiväkirjaan, ei huutaa, ei edes halua huutaa, tuntea päänsä sisällä halua huutaa.

Tunnen (aika laimeaa, kerro suoraan kokemuksesta)

pääni (kallo on vankila, maailma on vankila, vanki ei pääse pakenemaan)

sisällä (hiki valuu silmiin)

halua (varmasti? etkö jo huutaisi)

tunnen pääni sisällä (kirjoitatko sen? onko se tämä?)

halua (miten sen paremmin sanoisi? pääseekö se ulos?)

tunnen (kielioppi saa kädet vapisemaan)

huutaa (etkö jo huutaisi?)

2011-04-06T20:18:00.002+03:00

"On hyvin vaikeata kirjoittaa novelli. Mistä sitä kirjoittaisi? Toiminnasta? Mutta ihmiset eivät toimi. Vai onko toimintaa se, että he hoitavat toimiaan? Onko toimintaa se, että he ja heidän ystävänsä ja kaikki mahdolliset olosuhteet ajavat heidät johonkin toimeen? Sen kerran kun meidän on ponnistettava tahtoamme, kun heittäydymme johonkin mikä ei ollut yksiselitteisesti määrättyä, silloin me olemme joutuneet hakoteille. Ja kun me pakosta joudumme raiteilta, kuolemantapauksen vuoksi, surun, ihmisten laskemattomuuden, ja kaikki himo, rikos on laskemattomuutta, konevikaa, meidät valtaa hämminki. Mutta pian se on ohi. - Pitääkö meidän sanoa tuota novelliksi? Tai sitä että joku ajaa kaiken mahdollisen läpi henkensä kaupalla? Onko se novelli? mutta sinä elät ja kuolet, tietämättäsi. Onko se novelli, että minä kuljen ja taistelen ja kärsin enkä tiedä milloin olen valveilla: kun olemassaolo painaa, vai muutoin? en missään tapauksessa, saatan ajatella.

Ei, en minä tiedä mikä on novelli. Ihmiset kuolevat ja elävät, siitä ei tule romaania ja novellia, se ei ole edes runoa. Runo on tunnetta, mutta ihmiset eivät tunne. He ovat tarkoituksettomuus. Kuin kissa ja rotta tai koira. Ne juoksevat ja niillä on viettejä ja ne tekevät temppuja, mutta ei se ole novelli. Novelli, se on muotoa. Mutta ei ihmisissä ole muotoa. Raatoja ovat ihmiset, - univormua."

- Gunnar Björling

2011-04-05T11:49:00.002+03:00

Näin unta pakkoruotsikerhosta. Se oli useimmiten metsässä kokoontuva kerho, joka katsoi elokuvia ja kokeili erilaisia huumeita. Nimitys tuli siitä, että tripillä jäsenet saivat puhua vain ruotsia. Pelkkä sivujuoni. Suomalaisilta puuttuu lannistettujen, hävinneiden ylpeys. Ylpeytemme johtuu useimmiten harhaisuudesta. Me olemme pahoja ihmisiä ja meidät pitäisi pakottaa puhumaan ruotsin lisäksi venäjää, saksaa, ranskaa, italiaa, japania ja puolaa... Meillä ei olisi aikaa lepoon eikä lisääntymiseen, hidas kuihtumisemme ymmärrettäisiin kaikissa maissa.

2011-03-29T12:17:00.003+03:00

Kliseet eivät ole vain muiden ongelma. Kliseet ovat uskonnollisuuden esiaste. Sinut kyllä tunnetaan, sinä itse et yhtään sen paremmin.

2011-03-25T11:41:00.004+02:00

Olen ollut tästä kuusta pihalla puolet. Aluksi luulin ymmärtäväni jotakin: että siinä vieraantuneessa olotilassa, jossa on vaikea erottaa sopivaa sopimattomasta ja nykyaikaa keskiajasta, ja jossa asiat tapahtuvat selittämättä, rappeutuneesti, hajamielisesti kuin Bunuelin elokuvassa El ángel exterminador, että se tila tarjoaa jotakin arvokasta tietoa, että siitä voisi uuttaa käyttöohjeita ja eliksiirejä.

Nyt sillä ei ole niin suurta merkitystä. En muista mitä olin sanomassa. Klubilla on kylmät seinät. Niihin on hyvä nojata päätään. Kun menee ulos tai kun nostaa katsettaan, silmiin sattuu. Sekin tuntuu hyvältä.

Melkeinpä pelkkää odottelua: työpaikka, uusi kaupunki (mikä? milloin? miksi?), kustantajien päätökset, kirjoituskilpailujen päätökset. Kaikki sattumat, jotka sattumalta ovat vielä sattumatta, ne tuntemattomat tuntemattomat. Viime yön unessa juoksin paljain jaloin pois kaupungista yöllä. Pikkukivet eivät satuttaneet. Jaloista ei kuulunut juuri mitään ääntä, en myöskään hengästynyt. Metsässä siirrettiin aikavyöhykettä, joka liekehti maassa.

2011-03-05T18:44:00.002+02:00

Ensin kuuluu vaimeaa kolinaa.

Sitten luullaan sen kuuluneen jo jonkin aikaa.

Luullaan, että käytävässä tapellaan.

Sitten kysytään: vai luullaanko?

2011-03-02T22:22:00.004+02:00

Palvomme Jumalaa, sillä viattomien just kuuluu kärsiä.

Mutta minun epileptistä kissarobottiani ei kukaan rakasta.

2011-03-02T14:16:00.003+02:00

Sitä tottuu nopeasti huomaamaan muiden ihmisten olevan klovneja. Syntymättömiä lapsia käsi ojossa. Teeskentelevän noloutta ja keikaroivan sillä. Heistä näkee ketä he tottelevat.

Ja minusta. Jumalauta mikä pelle. Älä mieti sitä. Pihalla olemiseen tottuu nopeasti. Elehtiminen on nykimistä. Miettii pitkään, mitkä sanat ovat olemassa, vaikka ne ovat jo suussa.

Tuttisaarna. Kärsimys jalostaa. Onneksi on muitakin tapoja, meille jotka emme kärsi.

2011-02-27T17:34:00.001+02:00

Haluaisin olla nyt sukellusveneessä.

Ystävien parissa.

2011-02-19T12:27:00.002+02:00

Tapasin miehen: hän oli leikannut peniksen ja kivespussit irti, tunkenut suuhunsa, ommellut suun umpeen. Hän oli myös katkonut kummatkin kätensä. Hän oleskeli polvillaan erään laitoksen aulassa pelkkä lannevaate yllään.

2011-02-10T15:02:00.001+02:00

Istuin kirjakaupan takahuoneessa. Luin pakkausselosteen aikani kuluksi. Taivutin päätäni ohjeiden mukaan ja kohotin silmätippapullon ilmaan. En pystynyt tiputtamaan mitään. Odottelin. Vai voiko sanoa odottamiseksi sitä, että antaa vain ajan kulua? Joku katseli gallerian ikkunasta sisään.

2011-02-02T20:20:00.001+02:00

En karsi yhtään sanaa pois. Jokainen on turha.

2011-02-02T20:04:00.003+02:00

Näin ikkunasta, että hän istuu keittiön pöydän ääressä. Olin hänelle sietämättömän vihainen. Kun menin sisälle, riisuin kenkäni ja heitin ne terassilta ulos.

Etsin isiäitiä vähän joka puolelta, mutta siedän koko ajan vähemmän isällistä, äidillistä, opettavaista käytöstä minua kohtaan. Jos en olisi näin sosiaalisesti rajoittunut, joutuisin inhoamaan itseäni enemmän (johtuen tilanteista, joihin ajautuisin, kaikesta harmista). Tosin määrällinen lopputulos olisi silti todennäköisesti sama.

Mies, jonka hampaiden välit olivat mustat, sanoi että saan kaiken anteeksi eikä minulla ole mitään hätää. Aivan niin.

2011-01-30T09:07:00.003+02:00

Näin sympaattista unta: joku nainen rakastui minuun. Tai ainakin kuvittelisin niin. Hän tuli aina tapaamaan minua ruokalaan. Sanaton sitoutuminen. Mutta hänen vatsassaan tapahtui jotakin ja hänen korvastaan alkoi tulla ulos c-kasetin nauhaa. Vedin sitä aika paljon kunnes kävi selväksi, että täytyy mennä lääkäriin.

Harvoin muuten näkee unta, jossa olisi yksin. Helvetti on toiset ihmiset.

2011-01-27T22:18:00.003+02:00

Vuonna 2008 olin viimeisen kerran nuori. Kellarisuihkussa väistelin avannepussimiehen jätöksiä. Paska oli käärinliinaa niin kuin aina ennenkin.

2011-01-20T22:54:00.002+02:00

Mutta muistan myös, mitä toverini A. S. sanoi, ehkä vuosia sitten:

Oppia kirjoittamaan.

Oppia lukemaan.

Oppia hengittämään.

2011-01-20T21:32:00.002+02:00

En kaiketi enää mieti kysymystä, että miksi kirjoittaa. Joskus se lamaannutti minut. Lamaannus on tietynlainen vastaus: en kirjoitakaan... Nyt kirjoittamisen syyksi riittää se mahdollisuus, että joku saattaa löytää tekstin, lukea sen. Suurempi kysymys minulle onkin viime aikoina ollut: miksi lukea?

Vaikka oikeastaan ne ovat sama kysymys. Miksi kirjoittaa, miksi lukea?

Varsinkaan runoja? Jotta joku löytäisi lahja/koristekirjan Suomalaisen kirjakaupan hyllystä, jostain kynttilöiden, mauttomien pikkutaulujen ja lelujen lähettyviltä? On myös aivan sama, ostaako sen lahjan jollekulle toiselle vai ostaako sen itselleen, no, se ero tietty että edellisessä tapauksessa kyse on kohteliaisuudesta, jälkimmäisessä viihtymisestä. (Paitsi jos antaa ihan todellisen lahjan.)

Siksi, että voisi kirjoittaa siitä arvostelun? Tai että tietää, mitä muut kirjoittavat, niin voi suunnitella, mitä itse seuraavaksi kirjoittaisi. On tietenkin olemassa reagointia ja toimimista, erossa toisistaan, mutta ylipäänsä minulla ei suuria kuvitelmia muista ihmisistä ole koskaan ollutkaan.

Kirjallisuus/taide on kommunikointia, yhteyttä? Kenties yhteyttä vainajien välillä, lukija siis mukaanluettuna. (Mikä ei kuulosta yhtään pahalta.) Yhteiskunnan, nykyajan peilaaminen? Onhan se arvokasta. Vähän samaan tapaan kuin sanomalehdet kertovat, että mitä tapahtuu. Okei, okei, se oli rumasti sanottu.

Ei minulla ollut mitään sanottavaa. Aina kun olen aloittanut, toivon etten olisi, että olisin jo lopussa. (Sen takia en tykkää pätkivästä muistista: on pakko jatkaa puhetta, kun ei tiedä, mistä on aloittanut.)

Sitä paitsi nämä ovat pääasiassa yksinäisen ihmisen ajatuksia. Sellaisen, jolle lautapeli on turha ja mieletön kapistus, paitsi jos sitä voi pelata yksin. Lapsuudenkotini on suuri maatalo, jonka eläimet olivat jo kuolleet, piiat ja rengit vanhainkodissa. Jonka ruokapöytä on kuin ehtoollispöytä, jonka ääreltä katsellaan ulos ja toivotaan, ettei kukaan käänny maantieltä pihaan.

2011-01-17T14:24:00.002+02:00

Mietin muuttunutta suhdettani kissoihin ja koiriin. Muistan huhut Kekkosen korvaamisesta kaksoisolennolla. Muistan huhut Paul McCartneyn kuolemasta. Ehkä minutkin on vaihdettu. Olen varma, että tältä tuntuisi herätä sänky täynnä kuollutta lihaa. Olen melko varma, että on olemassa nimitys tällekin fobialle.

2011-01-10T21:24:00.002+02:00

Kun istuin bussissa Tampereelta Poriin tai Porista Tampereelle, en riisunut takkiani vaikka oli kuuma. Olisin tuijottanut ulos, etuviistoon, koko matkan ajan jos olisin jaksanut. Pitkästyminen on armoton seuralainen. Minua ei huolestuttanut mikään. Ei riemastuttanut mikään. En pohtinut mitään. En halunnut unohtaa mitään. En halunnut, että minusta saa mitään irti. Mutta ei mistään erityisestä syystä. En halua, että minusta saa mitään irti. Ehkä kaipaan salaisuuksia. En arvannut, että niitäkin voisi tarvita. Että ennen kaikkea voisi tarvita juuri niitä. On vaikeaa olla rehellinen, jos ei ole mitään salattavaa.

Lukuun ottamatta asioita jotka kätkee sosiaalisen moraalin vuoksi. Mutta voiko mikään olla tylsempää ja miksi edes ottaa sellaisia huomioon.

Vaan miksi ottaa mitään huomioon? On maanantai, kello on 21.36, läntinen maailma pitää huolen omistaan, sitä ei kiinnosta mikään.

2010-12-27T21:20:00.002+02:00

Valmistuin yliopistosta eikä minulla ole mitään fiksua sanottavaa siitä asiasta. En muista, opiskelinko kuusi vai seitsemän vuotta. Ja koska minulla oli tiukka aikataulu vain toiseksi viimeisenä vuonna, sillä ei taida olla paljoakaan merkitystä. Opiskelin laiskanpuoleisesti, joskin yllättävän tehokkaasti, ilman mitään horisontissa siintävää päämäärää, joten vaikeinta on luopua siitä ajatuksesta, että on opiskelija. Silloin on helppoa herätä kuudelta aamulla ja yhtä helppoa on mennä vasta silloin nukkumaan. On helppoa pitää kiinni siitä, ettei ole vielä aikuinen. Nyt minulla ei ole tekosyitä. Olen valmistunut, minun pitäisi kantaa korsia kekoon, mutta valitettavasti tuollaisilla asioilla ei ole minulle mitään merkitystä, tuollaisilla maali- ja lähtöviivoilla. Elämä on aivan samanlaista kuin ennenkin. Nukahdan joka ilta tiettyyn asentoon, josta ruumiini lähtee etsimään merkityksiä kuluneille päiville. Ruksaan eri asiat eri lomakkeisiin, tai samoihin lomakkeisiin, sama se, ja jos löydän töitä, niin huomaan silloinkin että hankalinta on se, mitä tekisin töiden jälkeen. Työnteko ja työttömyys ovat keisarille, kaikki muu menee jumalalle, johon minulla ei ainakaan vielä ole mitään uskoa. Menee silti. Tosin en siltikään halua tehdä työkseni mitään syntistä, kuten teurastaa eläimiä tai ihmisiä, kirjoittaa kolumneja, tehdä mainoksia, myydä autoja, rikastua internet-pornolla (alastomilla ihmisillä tai ilman). Päässä soi laulu "huopikkaat, huopikkaat, äiti koittaa piilottaa, sama se, löydän ne, terve vaan mua ootellaan." Silloin kun laulua lauletiin, minua ei odotettu mihinkään. Ei odoteta nytkään. On melkein kutkuttava tunne, että asiat ovat hyvin.

Vaikka olisikin hyvä olla juuri nyt heittämässä lumipalloa jonkun ikkunaan.

2010-12-27T18:28:00.002+02:00

Luin kauan sitten novellin, jossa hullu nainen asui kommuunissa. Hän uskoi ystäviensä olevan jumalia tai muita mytologisia olentoja. Hän antoi heille lahjoja, ainakin joinakin päivinä. Jos joskus sekoan, haluan seota tuolla tavalla. Antaa pilkottuja mandariineja, terälehtiä, karamelleja tulitikkuaskeissa.