Unia kirjoista. Luin Peterburgia, joka sijoittui Lappiin. Perheenisä halusi tyttärensä hengiltä, joten hän pyysi apua metsässä asuvalta noidalta. Satoi lunta, myrskysi, eikä perheenisä ollut varma, kuuliko noita häntä tai ymmärsikö oikein. Tytär kuitenkin kuoli pian, onnettomuuteen, mutta isä ei voinut olla varma, oliko se hänen syynsä vai ei. Tämä oli olevinaan suuri tragedia unessa, tämä epävarmuus. Perheenisä muutti metsään hulluksi mieheksi.

(Samassa unessa asuin ystäväni kanssa. Lähdimme yöllä ulos kuljeskelemaan. Kannoin suurta reppua, mutta kävin viemässä sen takaisin kämppäämme, jossa oli suuret lattiaan asti ylettyvät ikkunat kuin liikehuoneistossa. Hän löysi mopon. Minä löysin parkkihallin. Kun aamulla näin hänet uudestaan, hän sanoi ajaneensa niin kauan pimeässä ettei häntä näy enää valossa. Hän tarvitsi jotain pimeää näkyäkseen, vaikka vain sammutetun television.)

Toisessa unessa katselin teologian hyllyä kirjastossani. Kadotetun tie - rukouskirja 2000-luvulle. Tai kadotettu tie - 2000-luvun rukouksia. Ei muuta.

Kroonisesti hajamielisenä olen vain puolet ajasta. Sinut sen kanssa etten ole sinut.

Myötähäpeässä, vastoinkäymisissä, yököttävässä yksinäisyydessä.

Kirjoitan puheita puhuttavaksi sitten kun voin tarkoittaa niitä. Jolloin ne ovat jo ulkoa opeteltuja, turvallisia, yksityisiä fraaseja, mutta eroavat tuskin mitenkään spontaaneista ilmauksista.

Fear? What is it? Most natural pain killer what there is. FEAR

Vasta tieto sähkökoneen oikeasta nimestä vapauttaa meidät paloiteltuun onneen.

Sen tarkoitus ei ole virrata asennosta toiseen. Asentojen järjestystä voi vaihtaa tai jättää pois liian vaikeilta tai liian helpoilta tuntuvat asennot. Ja kun olet oppinut kaikki asennot, kannattaa harjoittaa vain yhtä asentoa, koska ne eivät liity toisiinsa. Saadaksesi siitä todellista hyötyä älä tee asentoja järjestyksessä. Alussa ehkä pystyt tekemään ne kaikki täydellisesti. Et hyödy niistä, jos teet ne parhaan kykysi mukaan.

Joka kerta kun teet asennon ja pyrit tekemään sen oikein, kehosi, mielesi ja henkesi reagoivat.

Jos sinulla ei ole vaikeuksia jonkin asennon kanssa, tee parhaasi äläkä siirry seuraavaan. Sinnikkyyttä ei kuitenkaan palkita.

"Mietin, että onko tämä ilmaisu välttämätön vai onko se tarpeellinen."

Tänään on vaikea hahmottaa, että samoja portaita pitkin pääsee sekä ylös että alas.

Lisäksi olen tietämättäni maksanut silmälasit ja antanut puhelinnumeroni.

Minua ilahduttaa aina se, kuinka moninaisia tunteita optikolla käynti minussa herättää.

Valintatalossa oli berliininmunkit ystävänpäivän kunniaksi yhden euron per kappale. Ostin yhden, itselleni. Minulla ei ollut kuin euro rahaa.

Kissojen raapimapuu on joka ilta vinossa. Tulen kotiin kuuntelemaan ilmastoinnin huminaa. Se loppuu joka aamu ja ilta aina samaan aikaan, enkä vielä kuuden kuukauden jälkeenkään ole painanut kellonaikaa mieleen. Sillä asialla ei ole merkitystä. Se asia tuntuu olevan ainoa asia, silti, joka tapahtuu. Edes ne asiat, joissa olen osallisena, eivät tunnu tapahtuvan minulle.

Moni ihminen on kysynyt puhelimeni soidessa: Kuka sinulle muka soittaa? Aivan kuin he arvaisivat, että toinen käteni on piilossa taskussa ja siellä taskussa minulla on toinen puhelin.

Tuntui hyvältä heittää osa päiväkirjoista pois, banaaninkuorien ja kissanruuanloppujen joukkoon. En saanut tarpeeksi selvää kirjoituksestani. Vihaan omaa käsialaani yhtä paljon lukiessa kuin kirjoittaessa. Lukemisesta ei tule mitään tällä kärsivällisyydellä: "Tänä aamuna puet humms saki ihmsit, riim suk säää. Muovipusseissa räkiä hahm hahm vahm vahm." Mutisen mielessäni sanoja, joilta lukemani sanat näyttävät. Huono käsiala on muminaa. Kirjoittaisin tästä lähtien vain tietokoneella, jos silmäni kestäisivät sen. Ja jos ylipäänsä jaksaisin kirjoittaa, päiväkirjaa, tätä, muutakaan, nyt ei vaan huvita.

"Mahdollisuudet löytää olento, joka kykenee auttamaan ihmistä panemaan itsensä peliin, antamaan elämälle koko sille kuuluva merkitys, häviävät tähtikarttaan." - Breton, Hullu rakkaus

"Mä oon ihan kohta himassa. Mä pesin just petivaatteet. Et räjähdä vaan." Minulla on mustat uffilta ostetut housut, lahkeet kuluneet, jonkun muun kuluttamat. Joku uskoo seitsemän, joku kahdentoista vuoden sykleihin. Minä muistan minkälainen olin koulussa, mutta suurimman osan ajasta olin kotona, vapaalla, pururadalla (sen reunalla hakkaamassa puiden juuria esiin), kavereilla, kotona, sängyssä, muistan koulun ja unet. "Joo, mä tiedän, oon nelikymppinen ja mä kuolen 7-vuotiaana, mä vaan tiedän, ylhäältä annettu, mä kuolen 47 vuoden päästä, en muista vuosisataa, olen vasta nuori, viisikymppinen, vielä on aikaa, tämä ei ole vitsi, se on myös fakta että kuolen silloin, se ei ole sinne päin."

Jotkut ovat hirveän ystävällisiä, suopeita, kun heiltä kysytään baarissa, saako nämä viedä. Juu, juu, totta kai. Sydämesi olisi minun jos vain haluaisin. Elämä on sitä, että mutta yksi juttu on kesken. Ystävyydet jatkuvat, koska jotain aina unohtaa sanoa.

Suurimman osan ajasta jaksa edes kohdistaa katsettani. Mitä ajattelen silloin? Mihin menen silloin? Mitä yritän? Olenko yrittämättä mitään? En tiedä, olenko kysymys johon pitää etsiä vastaus, vai jähmettynyt vastaus johon kenties jokin ajelehtiva kysymys voisi sopia. Olen puoliksi ruumiissani (epämukava asento, päänsärky, hiki), puoliksi en missään. Jossain vaiheessa aloin kirjoittaa vain siitä olotilasta, selvittääkseni, jakaakseni, poistaakseni, en tiedä, arastellen sen verran liikaa etten kirjoittanut siitä suoraan. Joistain sanoista tai lauseista pääsi niin helposti kierrettyä muihin tunteisiin, ajatuksiin, kuvitelmiin, toteamuksiin, tarkkuuksiin, joka tapauksessa niin käy, joten tein sen itse.

Ihmiskasvot. Joku luki tarua: Ja niin Jumala teki hänet jähmeäksi, teki hänestä onyksia. Seisoin oveni takana enkä pystynyt liikkumaan. L. avasi oven. Suu auki, silmät tuijottavina, kompuroin hitaasti sisälle, minulla oli se sairaus.

"Experience is in the first place a struggle against the spell in which useful language holds us."


- Bataille.