Umm...

Olin sosiaalinen, hyvin epäsosiaalisella tavalla.

Heiluin paikoillani. Siitä asti kun olin avannut silmäni asiat olivat alkaneet mennä huonompaan suuntaan. Olin surullinen, vallattoman iloisella tavalla.

On vaikea myöntää että esimerkiksi tarvitsee ihmisiä.

Parin-kolmenkymmenen metrin paperirullasta luettua, kirjoitettu huhtikuussa 2002:

"J. pyysi minua lupaamaan, xxxxxxxxxxxxxxx etten unohda tätä hetkeä. Palava savuke tippui lattialle, katselin sitä vähän aikaa ennen kuin nostin sen ylös. Mietin, yksityiskohta, josta tämän muistan. Mutta turha painaa mieleen, en voi unohtaa. Keittiö. Istuin omalla paikallani, Juhani toisella tuolilla. Otti tumpatun tupakan, leikkasi filtterin irti ja kääri uuden sätkän. 'En tiedä, pystynkö menemään Turkuun', hän sanoi. 'Liian monta asiaa...' Veden pitäisi virrata astioiden yli niin että jokainen astia täyttyy tasaisesti. Mutta nyt sitä ei voinut hallita. Vitsailemme vähän aikaa.

J. tuli vessasta. Kylpytakki, joka xxxx lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla, on nyt hänen yllään. Hän vetää viivan, en tiedä mitä hän ajattelee."

Enkä muista yhtään, mistä oli kyse. Epäilemättä minulla on jossain päiväkirja tai kasa paperia, josta voisin asian päätellä. Tai ehkä se palaa mieleeni jonakin päivänä. Kun tupakoin jälleen ja nostan palavan savukkeen lattialta. Kun kaikki huoneessa ovat paskamaisia ja ystävällisiä. Paskamaista nostalgiaa. Minähän olen niin täydellinen, etten unohda mitään. Enkä muistuta kuinka paljon muut ovat unohtaneet.

Malja kommuunisteille.

xxxx aika.

Ollut töissä ja aina sen jälkeen väsynyt. Mutta on tuntunut hyvältä nousta ylös 4.45. Näin unta jossa Jumala (kultaisista kettingeistä kasaantunut intialainen vuori) yhtyi minuun. Kaupassa joku nainen sanoi puhelimeen: "Olen kassalla, en voi nyt puhua." Eikä hän ollut kassalla. Sitten näin nurkkaan pyörineen punajuuren. Sain sossusta rahaa ja ystävältä kirjeen. Isosta-Britanniasta Kierkegaardin väitöskirjan ja Simicin runokokoelman. Juon punaviiniä vaikka vielä kaksi tuntia sitten mietin niitä useampaa vuotta joiden aikana sieluni oli kateissa. Ja saattaa olla vieläkin. Mietin onko asuntoni ahdistava vai johtuukosevainminusta

...

"Olemme päässeet pisteeseen, jossa asioita ei voi jättää tähän." Paul de Man

"Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi." Georges Rodenbach, Kuollut Brügge.

Usein on helppo hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Ja yhtä usein on helppoa havaita pienet yksityiskohdat, kieriskellä niissä. Mutta huomasin tänään, että harvoin pystyn löytämään mitään yhteyttä näiden kahden tason välillä. Okei, minulla on tämä kokonaiskuva ja voi katsos kuinka paljon yksityiskohtia. Nillä ei vain tunnu olevan mitään tekemistä keskenään. Näen metsän puilta ja puun metsältä, mutta ehkä ne puut ovatkin pihalla aidan vieressä ja se metsä talon takana.

"Älä koskaan kuse lumihankeen kaiverretun sydämen päälle - äläkä laita päätäsi pelastusrenkaaseen, silloinkaan kun joku on sen sinulle heittänyt mereen. Pidä mahdollisuutesi avoimina."

Asia, josta ei tiedä mikä se on edes silloin kun on menettänyt sen.

En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Osaako joku?

Silloin kun kirjoitan, se on tavallaan samanlaista pakonomaisen henkistä päivitystä kuin tänään tämän blogin kanssa. Small talkia...

... Olen miettinyt sitä, että haluaisin ihmisten käyvän luonani useammin kuin nyt (eli kerran kuussa). Samaan aikaan ajatuskin siitä hiertää, ehkä jo tottumuksestakin. Olen vaahdonnut siitä kuinka pidän tuparin. No, niiden olisi pitänyt olla jo. Sen sijaan, vieläkin, yritän keksiä vaihtoehtoja sille. Jotain teemailtoja. Jotain kadotettua yhteisöllisyyttä ironisen groteskissa tai kekseliään mahdottomassa muodossa. Toisin sanoen en koskaan tule kutsumaan kahta ihmistä enempää luokseni.

Silloin kun asuin 23 neliön (tai vielä parempaa, 18,5 neliön) asunnossa, olisin voinut järjestää KlaustroFestin: tule käsittelemään ahtaan paikan kammoasi. Mahdut neliömetriin: sen verran tarvitset maata. No, nyt se on myöhäistä.

Sen sijaan Kosmista Vesieläinpuistoa en olisi koskaan pystynytkään järjestämään.

Pikkujoulut? Kuinka rahvaanomaista.

Ruotsalaisen kontemplaation karnevaali? Mitäh?

Punaviiniä ja narkkarikirjailijoita -iltamat. Mikäs siinä.

Painostavan hiljainen sunnuntai. Viimeaikojen paras ehdotus. Siitä voisi tulla vaikka uusi sunnuntaiperinne. Mutta ehkä ahdistus vain kasvaisi seurassa.

En jaksa enää. Kuuntelen loppuillan Paavoharjua, juon teetä ja yritän olla ajattelematta asuntoani, johon en tunnu millään kotiutuvan.

"Älä puhu yksinäsi. Ei sinua kukaan kuuntele."

"Minä kuuntelen."

"Lakkaa puhumasta yksinäsi!"

"Miksi? Perustele! Argumentoi!"

"En. Minä en puhu yksinäni kuten sinä."