"Olemme päässeet pisteeseen, jossa asioita ei voi jättää tähän." Paul de Man

"Eikö se olekin kuoleman armolahja? Se hävittää kaikki, mutta jättää hiukset koskemattomiksi." Georges Rodenbach, Kuollut Brügge.

Usein on helppo hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Ja yhtä usein on helppoa havaita pienet yksityiskohdat, kieriskellä niissä. Mutta huomasin tänään, että harvoin pystyn löytämään mitään yhteyttä näiden kahden tason välillä. Okei, minulla on tämä kokonaiskuva ja voi katsos kuinka paljon yksityiskohtia. Nillä ei vain tunnu olevan mitään tekemistä keskenään. Näen metsän puilta ja puun metsältä, mutta ehkä ne puut ovatkin pihalla aidan vieressä ja se metsä talon takana.

"Älä koskaan kuse lumihankeen kaiverretun sydämen päälle - äläkä laita päätäsi pelastusrenkaaseen, silloinkaan kun joku on sen sinulle heittänyt mereen. Pidä mahdollisuutesi avoimina."

Asia, josta ei tiedä mikä se on edes silloin kun on menettänyt sen.

En osaa kirjoittaa päiväkirjaa. Osaako joku?

Silloin kun kirjoitan, se on tavallaan samanlaista pakonomaisen henkistä päivitystä kuin tänään tämän blogin kanssa. Small talkia...

... Olen miettinyt sitä, että haluaisin ihmisten käyvän luonani useammin kuin nyt (eli kerran kuussa). Samaan aikaan ajatuskin siitä hiertää, ehkä jo tottumuksestakin. Olen vaahdonnut siitä kuinka pidän tuparin. No, niiden olisi pitänyt olla jo. Sen sijaan, vieläkin, yritän keksiä vaihtoehtoja sille. Jotain teemailtoja. Jotain kadotettua yhteisöllisyyttä ironisen groteskissa tai kekseliään mahdottomassa muodossa. Toisin sanoen en koskaan tule kutsumaan kahta ihmistä enempää luokseni.

Silloin kun asuin 23 neliön (tai vielä parempaa, 18,5 neliön) asunnossa, olisin voinut järjestää KlaustroFestin: tule käsittelemään ahtaan paikan kammoasi. Mahdut neliömetriin: sen verran tarvitset maata. No, nyt se on myöhäistä.

Sen sijaan Kosmista Vesieläinpuistoa en olisi koskaan pystynytkään järjestämään.

Pikkujoulut? Kuinka rahvaanomaista.

Ruotsalaisen kontemplaation karnevaali? Mitäh?

Punaviiniä ja narkkarikirjailijoita -iltamat. Mikäs siinä.

Painostavan hiljainen sunnuntai. Viimeaikojen paras ehdotus. Siitä voisi tulla vaikka uusi sunnuntaiperinne. Mutta ehkä ahdistus vain kasvaisi seurassa.

En jaksa enää. Kuuntelen loppuillan Paavoharjua, juon teetä ja yritän olla ajattelematta asuntoani, johon en tunnu millään kotiutuvan.

"Älä puhu yksinäsi. Ei sinua kukaan kuuntele."

"Minä kuuntelen."

"Lakkaa puhumasta yksinäsi!"

"Miksi? Perustele! Argumentoi!"

"En. Minä en puhu yksinäni kuten sinä."

1. Tutkimuksen aihe: Apofaattinen ironia Samuel Beckettin romaanitrilogiassa.

2. Tutkimusongelma: Selvittää, minkälaista valittujen teosten ironia on – mistä puhutaan, kun puhutaan Beckettin ironiasta. Tarkemmin sanottuna tutkia toisaalta ironista subjektia ja toisaalta ironian ja apofaattisuuden välistä suhdetta.

3. Tuntemukset ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen: EIhän näissä kirjoissa ole ironiaa ollenkaan.
3.1 Parempi olla ajattelematta asiaa.
3.2 Vanha nainen, joka käy kastelemassa kukkia yläkerran mummon asunnossa, näyttää muuten ihan Beckettiltä.

4. Kaapeista ei löydy enää ruokaa nimeksikään.
4.1 Sunnuntain huippukohta tulee siis olemaan työhakemusten kirjoittelu.
4.2 Ehkä jokin elokuva myös.
4.3 Ehkä menenkin tänään kiinalaiseen syömään. Rahat ovat lopussa, mutta ovat ne sitä joka tapauksessa.
4.4 Kahvikin oli loppu. Se on harmi kyllä.
4.5 Aivan kuin se sorsa, jonka päivällä näin, olisi noussut järvestä tienvarteen heiluttelemaan häntäänsä ja nauramaan.

Aamulla kun en ollut vielä noussut ylös ja vain oletin olevan aikainen aamu, kuulin kuinka naapurini lähti pois (hänet tunnistaa kolinasta, joka syntyy kun hän varmistaa että ovi meni lukkoon, sekä tupakkayskästä). Auto lähti pihasta. Vierusnaapurini on muuttanut pois. Rastapäinen tyttö on harvoin kotona (luulisin), yläkerran vanha nainen on todennäköisesti yhä sairaalassa. Yläpuolellani asuva mies on jo varmaan lähtenyt töihin ja ehkä hänen vaimonsa on tyttärensä kanssa kävelyllä. Asun kuuden asunnon kokoisessa kaksikerroksisessa talossa, ja mietin, että saatoin hyvin olla sillä hetkellä ainoa ihminen koko talossa. Se tuntui kierolla tavalla hyvältä. Kunnes muistin, että on sunnuntai eikä kukaan ole töissä. Mies, jonka luulin ajaneen pois, palasi hänkin yskien takaisin sisälle.

Jatkoin nukkumista. Näin unta, että olin menossa terapiaan, mutta koska olin etuajassa, etsin isosta marketista hammastahnaa. Kassajonossa minua ennen oli mies, jonka sormet oli niitattu yhten.

No niin.

Sitten viettämään loppua sunnuntaita, jonka kohokohta tulee luultavasti olemaan se, että pastapussista löytyy vääränmallinen makaroni.

Kun olen pelastunut lumisokeudelta.

Luulen, että en välitä enää niin paljon menneisyydestäkään.

Vaikka minähän sen päätän, mikä menneisyyteni on, tosin minä en sitä päätä, minulla on vain näkökulma, sen voin päättää tai ainakin ottaa huomioon.

Ja mitä tulevaisuuteen tulee niin en usko sen olevan yhtään sen kummempaa kuin menneisyydenkään. Joten periaatteessa minulle jää vain nykyisyys mahdollisuudeksi, mutta tietenkään periaatteessa tai käytännössäkään ei sitäkään.